Käykö faktalle propagandat?

Käykö faktalle propagandat?

Olen aina haaveillut, että käyntikortissani lukisi tittelin kohdalla propagandisti. Se on juureva ja perusrehellinen titteli markkinointiviestinnän plannerille.

Me ihmiset pyrimme koko ajan vaikuttamaan toisiimme. Kaikki, mitä tuuteista tulee, on mielipidevaikuttamista eli propagandaa muodossa tai toisessa. Sitä vain kutsutaan nykyään populaarikulttuuriksi, mainonnaksi, markkinoinniksi, viestinnäksi, markkinointiviestinnäksi, vaikuttamiseksi, motivaatiomuotoiluksi ja ties miksi.

 

Miten propagandan brändi meni kuralle

Propagandan tarina alkoi kohtuullisen kirkasotsaisesti. Se oli puheenaiheiden luomista, merkitysten uudistamista ja kohderyhmien motivointia. Nykyisen näemme tätä niin paljon päivittäin, ettemme tunnista sitä tai reagoi siihen mitenkään.

Alkuun propagandaa harjoittivat mielipidevaikuttajat: maailmanaika oli antiikki, ja mielipidevaikuttajia eli ikään kuin nykyajan tubettajia olivat faaraot, Aleksanteri Suuri ja Julius Caesar. He rakennuttivat pyramideja ja leimasivat rahaa kertoakseen kansalle millä johtoajatuksella mennään.

Sitten kuvioihin tuli katolinen kirkko: Paavi Gregorius XV otti pakanat tähtäimeen ja perusti Congregatio de Propaganda Fide -järjestön ainoan oikean uskon levittämiseksi ei-katolisten pagandojen hyväksi. Tietäähän sen, miten siinä käy kun järjestön perustaa sama taho, joka keksi ristiretket, jesuiitat ja noitaroviot.

Ensimmäisen maailmansodan kohdalla oltiinkin jo siinä pisteessä, että propagandaksi ymmärrettiin posketon liioittelu ja tahallinen valehtelu. Vaikka suuri yleisö piti juttuja omien kaatuneiden keittämisestä saippuaksi jo aika mauttomina ja yliampuvina, mitään ei opittu. Natsit nousivat valtaan ja pysyivät siinä aikansa propagandan keinoin.

Nyt Trumpin twiitit ovat viimeistelleet tuhon.

 

Minne menet, fakta? Propagandan tietä?

Tänä päivänä propagandaparka on mielipidevaikuttamisen sijaan synonyymi pahantahtoiselle harhaanjohtamiselle.

Eikä tässä vielä alkuunkaan kaikki. Tosiasiat ovat luiskahtamassa samaan ränniin: tieto ja tunne on laitettu samalle viivalle somessa ja faktat korvattu vaihtoehtoisilla faktoilla Valkoisessa talossa. Me kaikki sukankuluttajat törmäämme valeuutisiin. Lajin laadukkaimmat tuotteet näyttävät ihan uutisilta ja kulttuurituotteilta, arjen peruskauralta.

Suomen tarinankertojien kärkijoukkoon kuuluva Maikkarin uutisten vastaava päätoimittaja Merja Ylä-Anttila nosti Digitalistissa pöydälle myös tarinallisuuden haasteen: Vaikka faktat ovat totta, narratiivilla voidaan johtaa harhaan. Esimerkiksi Ylegaten aikaan, kun yleisradioyhtiö uutisoi rivakasti itsestään, faktat olivat taatusti oikein, mutta narratiiveissa syntyi monenlaisia totuuksia.

Että mitäs nyt sitten. Ylä-Anttilalla on fiksu, joskaan ei järin uusi ja omaperäinen ajatus toimintamalliksi: median pitää tehdä oma etiikkansa tiettäväksi. Aivan oikein, vaan ei riitä. Avoimuus, luottamus ja karu rehellisyys ovat kyllä hyvät propaganda-aseet propagandaa vastaan, mutta kaikki lähtee meistä propagandan kohteista. Meidän on nostettava rimaamme ja muistettava kysyä: Mistä tiedät? Kuka tuosta hyötyy? Miksi tuo on totta ja sen vastakohta ei ole?

 

Maria on planneritiimin tuorein, viestintätaustainen vahvistus. Hän rakastaa rauhanajan sotasuunnitelmia, päivänokosia ja neljää kissaansa. Hän vihaa kylmänkosteutta ja pyrkii varautumaan siihen tilanteeseen, että taivas yrittää pudota niskaan.

Saattaisit pitää myös näistä